Ilmassa on syksyn raikkautta, joka tuntuu jo iholla. Usva peittää lämpöään luovuttavan järven pinnan ja aamun kirkkaat auringonsäteet osuvat ruskan värjäämiin lehtiin. Kosteuden paljastamat hämähäkinseitit tuntuvat ilmestyneen metsään kuin tyhjästä. Huomaan vetäväni syvään henkeä ihastuksesta. 

Koetan tallentaa mieleeni kaiken kokemani, sillä tiedostan tämän kauniin jakson luonnossa kestävän vain hetken. Ajatuksissani olen kuitenkin valmistautunut jo ottamaan vastaan loppusyksyn pimenevät mutta tunnelmalliset hetket. Tämä on minun tapani kävellä päivittäin, luonto vahvasti kanssakulkijana. Tätä kokemusta ja taitoa haluan myös välittää muille arjen pieninä hyvinvointitekoina itselle ja osana ohjattuja kävelyryhmiä.

Kävely on hyvin perinteinen tapa ulkoilla. Oikeastaan aivan ykkönen. Askeleet vievät usein ihan tietoisesti ulos kävelylle ja välillä arjen muut askareet kuljettavat mukanaan. Aurinko saa kansan suorastaan ryntäämään ulos. Välillä taas kuulen, kuinka sisälle jumittuminen on aivan liian helppoa ja kävelymotivaatiota saa etsiä. Mielestäni kävelyyn kannattaakin suhtautua tästä näkökulmasta hiukan tietoisemmin ja yhtenä arjen kiinteänä tapana pitää huolta omasta ja samalla muidenkin hyvinvoinnista. Elintärkeä luontoyhteyskin voi vahvistua aivan arkisesti – kulkemalla samoja polkuja yhä uudelleen.

Luonto muuttuu maisemasta todeksi

Lähiluonto ympärillämme on kuin joka päivä uudelleen maalautuva maisema. Kun kuljemme ulkona viikosta ja vuodenajasta toiseen, alamme pikkuhiljaa huomata tässä maisemassa muutoksia, yksityiskohtia ja yhteyksiä. Tiedämme jo odottaa, miten tuttu maisema alkaa muuttua syksyn edetessä, missä kevään ensimmäiset leskenlehdet puhkeavat ja miten lumen pinta talvella paljastaa kulkijansa. 

Luonnon kauneuden ihastelua ja lumoutumista voi aktiivisesti harjoitella. Silmä harjaantuu kuin sienestäjällä, jonka maiseman valtaavat suppilovahverot ensimmäisten löytöjen jälkeen. Ja ehkä juuri siinä on yksi kävellen kulkemisen ilo: kun alamme huomata enemmän, myös tuttu ympäristö alkaa tuntua uudella tavalla kiinnostavalta. 

Olen kuullut monta tarinaa siitä, kuinka luonnossa ikänsä aktiiivisesti liikkuja ei oikein ole malttanut tai ehtinyt pysähtyä sen äärelle. Luonto on voinut jäädä tällöin helposti enemmän toiminnan näyttämöksi tai ohikiitäväksi maisemaksi. Halu kokea asioita eri tavalla ja hidastaa välillä, tuo ulkoiluun uuden ulottuvuuden. Näissä toiveissa piilee jotain, jota kannattaa kokeilla rohkeasti. Kävelyllä se onnistuu!

Yhteisten askelien rytmi ja yhteys luontoon

Kävelylle lähteminen ei ole kaikille itsestään selvää vaikka se onkin yksinkertaisin ja helposti saavutettavin tapa ulkoilla. Yksi tarvitsee seuraa, tukea tai kannustusta, toinen lisää motivaatiota ja kolmas selkeää ja turvallista reittiä lähteäkseen liikkeelle poluille asti. Meistä moni voi toimia ulkoiluun ja kävelyyn lempeänä kannustajana, esimerkkinä ja mukaan kutsujana. 

Yhdessä kävelyn ydin on vuorovaikutuksessa ja kohtaamisessa sekä yhdessä rakennetussa kokemuksessa. Kun rohkeasti havainnoimme ja etenkin keskustelemme kokemastamme, luomme uusia yhteyksiä niin luontoon kuin toisiimme. Samalla, kun välitämme omaa paikan merkitystä muille, avaamme silmiämme muiden kokemuksille. Lähiluonto on tällöin aidosti paikka olla yhdessä ja kiinnittyä siihen. Olen kuullut useamman kerran, kuinka aktiivisesti yksin luonnossa liikkuva kertoo haluavansa oppia kulkemaan yhdessä muidenkin kanssa. Tällöin avainsanat on kuulluksi sekä kohdatuksi tuleminen!

Kenet sinä voisit kutsua tänään kävelylle? Antaa aikaa ja pienen syksyisen elämyksen lähiluonnossa. Kävely voi itsessään olla välillä päämäärää tai kerättyjä kilometrejä tärkeämpi. Matkalla voi etsiä värejä, poimia koristeeksi kotiin upeita lehtiä, evästellä tai istahtaa lempipaikkaan hetkeksi.

Kun tutusta polusta tulee lopulta oma

Luonnossa ja luonnosta oppiminen ei pääty lapsuuteen. Aikuinenkin voi innostua löytäessään uuden lajin, oppia lukemaan maisemaa syvällisemmin tai kuulla tutusta paikasta uuden tarinan. Myös sukupolvien välinen oppiminen tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Lapsi tai nuori voi näyttää oman lempipaikan luonnosta tai opettaa aikuiselle lajintunnistussovelluksen käyttöä, kun taas aikuinen voi jakaa tietoa siitä, millainen tuttu paikka oli ennen ja millaisia tarinoita siihen liittyy. 

Ajan kanssa luonnon tuntemisesta voi luonnollisesti syntyä tunne siihen kiinnittymisestä ja luonnosta välittämisestä sekä halusta toimia luonnon puolesta. Tämä pätee myös ulkoiluryhmissä, jotka tarjoavat mahtavat mahdollisuudet erilaisiin luontopositiivisiin tekoihin yhdessä. Näistä yksinkertaisin on roskien keruu kävelyn lomassa.

Suomen Ladun Kävely 2.0 -hankkeessa haluamme innostaa ihmisiä löytämään kävelystä uusia mahdollisuuksia ja tukea erityisesti yli 65-vuotiaiden liikkumista sekä vertaisohjattuja ulkoiluryhmiä. 

Kävely auttaa meitä huomaamaan ympäristömme ja sen erilaiset tarjoumat sekä kerrostumat, kiinnittymään tuttuihin paikkoihin ja löytämään luonnon läheltä. Siksi kävely voi olla paljon enemmän kuin tapa siirtyä paikasta toiseen. Kävelyn voima piilee myös siinä, että sen ei tarvitse aina olla samanlaista.

 

Virpi Jussila
Kirjoittaja on Suomen Ladun ulkoilun asiantuntija ja Kävely 2.0 -hankkeen projektipäällikkö sekä biologi ja ympäristökasvattaja.

---

Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa.