Kategoria: Blogi

Monilajinen kaupunki tapahtumamahdollistajana

Monilajinen kaupunki tapahtumamahdollistajana

Ihmislajia on aikojen alusta lähtien mietityttänyt, että olemmeko yksin maailmankaikkeudessa. Tämän aiheen puntarointi kiihtyi teknisen kehityksen, kaukoputkien, observatorioiden ja avaruusluotaimien myötä. Nyt Tampereella toteutetun lajientunnistuhaasteen jälkeen voin rohkeasti todeta, että emme ole. Ei sinne päinkään. Elämme maailmankaikkeudessa valtavan lajirikkauden keskellä, josta osa näyttäytyy meille myös aivan kotiympäristöissämme.

Monimuotoinen kaupunkiluonto Tampereella tarjosi hienot puitteet Ulos-Ut-Out -tapahtuman järjestämiseen. Samalla tarjoutui mahdollisuus havainnoida lähiluonnon monimuotoisuutta konkretian tasolla. Kuvat Juho Jäppinen.

Luonnon monimuotoisuuden, eli biodiversiteetin, merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja terveydelle, sekä olemassaololle, alkaa hiljalleen nousta pinnalle myös julkisessa keskustelussa. Viimeisimpänä Suomen Luontopaneelin poliittisessa suosituksessa Hyvinvointi luonnon varassa todetaan, että luontokato, sään ääri-ilmiöiden voimistuminen ja ekosysteemien heikentyminen ovat ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava järjestelmätason riski. Viime vuosina myös monet kansainväliset tahot ovat julkaisseet vastaavankaltaisia viestejä. Myös suomalaiset tunnistavat aiheen merkityksen, sillä esimerkiksi vuoden 2025 Luontobarometrin mukaan 89 prosenttia suomalaisista ajattelee, että luonnon monimuotoisuus tulee huomioida kuntatason päätöksenteossa ja että monimuotoinen luonto on tärkeää alueen maineelle.

Jotta voisimme oppia arvostamaan monimuotoista luontoamme, tulee meidän ensin havainnoida ja havahtua sen läsnäoloon ja merkitykseen. Yksi tapa on ottaa selville, miltä monimuotoinen luonto näyttää ympärillämme ja mistä lajeista se koostuu.

Monilajinen Tampere

Miltä luonnon monimuotoisuus sitten näyttää kaupunkiympäristöissä? Tätä lähdettiin selvittämään ulkona oppimisen suurtapahtuma Ulos-Ut-Outin yhteydessä Tampereella.

Monilajinen Ulos-Ut-Out -haasteessa haluttiin katsastaa, keitä muunlajisia osallistuu ihmislajin tapahtuman mahdollistamiseen monimutkaisten biologisten prosessien kautta, muun muassa tuottamalla happea, pölyttämällä ja sitomalla ilman epäpuhtauksia. Sekä tapahtumajärjestäjän ja osallistujien näkökulmasta helposti havaittavalla tavalla – tekemällä tapahtumaympäristöistä viihtyisiä ja ihmiseloa kannattelevia. Tampereen lähiluonto, jossa suurin osa tapahtuman työpajoista järjestettiin, tarjosikin oivan esimerkin kaupunkiluonnon monimuotoisuudesta.

Monilajinen Ulos-Ut-Out –haasteessa havaittuja lajeja Tampereen kaupunkiluonnosta. Mukana havaituissa 134 lajissa on niin yleisiä kaupunkiympäristöissä tavattavia lajeja päivänkakkarasta kanervaan, kuin myös harvinaisia ja/tai vaarantuneita lajeja, joiden elinmahdollisuuksia tulisi kaupungeissa pyrkiä mahdollistamaan ja lisäämään. Tällaisia lajeja oli esimerkiksi metsäapila, jota Tampereella etsitään tänä kesänä isommalla porukalla. Myös haitallisia vieraslajeja, kuten lupiineja, nousi odotetusti havaittujen lajien listalle. Kuvat Ulos-Ut-Out 2026 -projektista iNaturalistissa.

Tapahtumaviikon ajan auki olleessa haasteessa ylöskirjattiin Tampereen keskustan alueelta yhteensä 134 eri lajia. Näistä 94 oli ruohovartisia kasvilajeja, eli esimerkiksi kukkia. Puita ja pensaita havaittiin 15 eri lajia. Lisäksi havaittujen joukossa oli lintuja, hyönteisiä, sammaleita, jäkäliä sekä kääpiä. 

Kasvien osuutta havainnoista selittää niiden helppo havainnointi käytetyillä sovelluksilla (iNaturalist sekä Seek by iNaturalist). Kasvien havainnointi onkin selkeästi helpompaa kuin esimerkiksi hyönteisten, jotka harvemmin pysyvät pitkiä aikoja paikallaan ja jotka ovat liikkeellä esimerkiksi tiettyinä vuorokaudenaikoina tai tietynlaisissa sääolosuhteissa. Kasveja voi havainnoida niin sateella kuin paisteella, tuulella kuin tyynellä ilmallakin. 

 

Lajihavainnot kertyivät Ulos-Ut-Out -tapahtuman aikana pääasiassa työpajojen pitopaikoilta, ja näille kulkevien reittien varrelta. Tämä tukee havaintoa, että lajihavainnot tehtiin osana tapahtumapäivien muita aktiviteetteja. Kartta Ulos-Ut-Out 2026 -projektista iNaturalistissa.

Kaupunki elin- ja oppimisympäristönä

134 havaittua lajia ovat vasta pieni osa monimuotoisen kaupunkiluonnon lajistosta. Esimerkiksi sienet ja perhoset puuttuivat lähes kokonaan havainnoista. Samaan tapaan esimerkiksi kääpien ja sammalten maailmasta löytyisi uusia lajihavaintoja runsaasti. 

Ulkonaoppimisen tapahtumaviikon aikana kerätyt 134 lajihavaintoa kertovat kuitenkin siitä, että vastaava lähiluonnon monimuotoisuuden kartoitusprojekti olisi helppo toteuttaa myös koulu- ja opiskeluympäristöissä ja osana näiden arkea. Tampereella tehtyjä havaintoja tuli yhteensä yhdeksältä henkilöltä, eli haasteeseen osallistui pienehkön opiskelijaryhmän verran osallistujia. Samankaltaisen lajienkeräilyhaasteen voisikin toteuttaa vaivattomasti vaikkapa luokan kanssa liikkuen muutamilla erilaisilla luontotyypeillä koulun lähiluonnossa. 

Pidempikestoinen, esimerkiksi viikon kestävä haaste, mahdollistaa myös luonnon seurannan ja lajituntemuksen kehittymisen. Lajeja kerätessä ja havainnoidessa alkaa hiljalleen muistamaan lajien nimiä ja niiden tunnusmerkkejä. Helppouteen luontaisesti pyrkivä ihminen kun ei halua moneen kertaan käyttää aikaansa saman lajin tunnistukseen – tutut lajit alkaa tunnistamaan ja ohittamaan samalla tarkkaillen mahdollisia uusia kasveja, muotoja, värejä ja esiintymispaikkoja. 

Lopuksi

Lajien havainnointi, tunnistaminen ja luonnon monimuotoisuuden merkityksen ymmärtäminen ovat ihmiskunnan tärkeimpiä, ja kiireisimpiä, tehtäviä lajikadon aikakaudella. Tämä jo pelkästään siksi, että emme päädy tähtitieteilijä Carl Saganin kammoksumaan tilanteeseen, jossa olemme yksin maailmankaikkeudessa. 

Monimuotoisen luonnon merkityksen ymmärtämisen jälkeen polkumme johtaa luonnon monimuotoisuuden mahdollistamiseen ja tukemiseen niin kaupunkien lähiluonnossa kuin etäämmälläkin ihmispopulaatioista. Koulut voivat omalta osaltaan tehdä tärkeää työtä lasten ja nuorten luontoymmärryksen ja -suhteen kehittämiseksi, mutta meidän aikuisten on tartuttava työhön omatoimisesti. 

Kun lähdet ottamaan selvää kuinka monta lajia sinun lähialueilta löytyy, niin samalla lähdet liikkeelle kohden tulevaisuutta, jossa myös sinun lajisi edustajat voivat kukoistaa muiden lajien rinnalla. Tämän matkan voi käynnistyy aivan kotioven ulkopuolelta. 

Juho Jäppinen
Tutkija (Seek by iNaturalistissa Tampereella Ulos-Ut-Out -tapahtuman aikaan saavutettu titteli), Meijän polku, lähiLUMO-hanke

Lajitunnistushaasteen laittoi liikkeelle Ulos-Ut-Out, LYKE-verkosto, Meijän polku ja lähiLUMO-hanke Luontovuoden 2026 kunniaksi. Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa.

Turussa Skanssin biodiversiteettipuistossa on järjestetty aiemmin salamakartoitustapahtumia, eli bioblitzejä, joissa lajihavaintoja on kerätty yhdessä isommalla porukalla. Keski-Suomessa tällaisia salamakartoitustapahtumia on järjestetty lähiLUMO-hankkeen voimin kunnissa. Keski-Suomessa on myös kesälle 2026 laitettu liikkeelle koko maakuntaa koskeva lajientunnistushaaste, jossa kaikkia keskisuomalaisia kutsutaan havainnoimaan omaa lähiluontoansa.
Luonto hyvinvoinnin välineenä – vai hyvinvoinnin ehtona? 

Luonto hyvinvoinnin välineenä – vai hyvinvoinnin ehtona? 

Luontohyvinvoinnin politiikka, perustarpeet ja luonnon representaatio 

Luontohyvinvoinnista on tulossa Suomessa nopeasti vakiintunut osa sosiaali‑ ja terveyspalveluja, kasvatusta ja ympäristöpolitiikkaa. Luonnon hyvinvointivaikutuksiin vedotaan hankkeissa, ohjelmissa ja strategioissa, joissa luonto näyttäytyy ratkaisuna muun muassa stressiin, mielenterveysongelmiin ja elämänhallinnan haasteisiin. Kehitys on monella tapaa myönteinen, mutta samalla se kätkee sisäänsä vakavan kysymyksen: millaisena luonto näissä malleissa esitetään, ja mitä tästä seuraa? 

Ihmisellä on kuitenkin velvollisuus edistää luonnon elinvoimaa myös sellaisten lajien ja ekosysteemien osalta, joilla ei ole suoraa hyötyä ihmiselle. 

Terapeuttinen luonto on kesytetty luonto 

”Luontoa käytetään helpottamaan, vahvistamaan tai nopeuttamaan intervention terapeuttisia, kuntouttavia tai ohjauksellisia tavoitteita” (Soini ym. 2021). Luontohyvinvointiin kehitetyissä toimintamalleissa (interventio) luonto esitetään tyypillisesti: 

  • rauhoittavana ja tasapainoisena 
  • ihmisen tarpeisiin mukautuvana 
  • lähtökohtaisesti hyvää tuottavana 
  • helposti lähestyttävänä 

Luontohyvinvoinnin toimintamalleissa luonto esitetään usein terapeuttisena tilana, jonka tehtävä on palauttaa ihminen toimintakykyiseksi. Tämä tapa, jolla luonto esitetään (representaatio) ei ole väärä, mutta se on äärimmäisen valikoiva. Lorimer (2015) huomauttaa, että tällaiset esitykset tuottavat helposti mielikuvan hyvinvoivasta luonnosta samalla kun todellinen, monilajinen ja haavoittuva luonto jää näkymättömäksi. Tämä tuottaa representaation, jota kutsutaan kesytetyksi luonnoksi: luonto on aina valmiina palvelemaan, luonto ei vaadi mitään, eikä aseta meille rajoja. Luonto muuttuu hyvinvointimaisemaksi, taustaksi, jossa luonnolla on vain kulissirooli. Se suodattaa pois luonnon monimuotoisuuden, arvaamattomuuden ja moraalisen vaativuuden, sekä myös ihmisen roolin luontoympäristöjen hyvinvoinnin vaarantamisessa.

Val Plumwood (2002) kutsuu tätä välineelliseksi (instrumentaaliseksi) luontosuhteeksi, jossa luonto yksinkertaistetaan (redusoidaan) välineeksi ihmisen projektissa. Vaikka puhe on pehmeää ja myötätuntoista, taustalla vaikuttaa sama peruslogiikka kuin taloudellisessa luonnon hyödyntämisessä: luonto saa merkityksensä siitä, mitä se tekee ihmiselle. Kuten Cronon (1996) klassisesti osoittaa, tällaiset esitykset eivät ole viattomia, sillä näin määritellään, millainen luonto koetaan arvokkaana. 

Tällainen tapa esittää luontoa (representaatio) on ongelmallinen kahdesta syystä. Se häivyttää luonnon itseisarvon ja muiden eliöiden merkityksen, sekä ohjaa luontosuhdetta suuntaan, jossa luontoa opitaan käyttämään, ei havainnoimaan ja ymmärtämään. Ihmisellä on kuitenkin velvollisuus edistää luonnon elinvoimaa myös sellaisten lajien ja ekosysteemien osalta, joilla ei ole suoraa hyötyä ihmiselle (Callicott, 1981). 

Hyvinvointipalvelu tekee luonnosta tietynlaisen 

Kun luontoa käytetään ihmisen hyvinvoinnin työkaluna, samalla hyvinvointitoimijat kertovat asiakkailleen tarinaa siitä, millainen luonto heidän mielestään on. Interventiopohjaiset luontohyvinvointimallit eivät ole vain käytännön menetelmiä, ne luovat myös representaatioita luonnosta. Ympäristömaantieteen ja ympäristöhumanistisen tutkimuksen keskeinen havainto on, että luonto ei ole politiikassa ja tieteessä koskaan ”vain luonto”, vaan aina kielellisesti, käsitteellisesti ja institutionaalisesti tuotettu kokonaisuus (Castree, 2005; Braun, 2002). 

Luonto ei ole vain jotain, mitä käytämme – se on se maailma, jossa elämme.

Psykologinen perustarveteoria paljastaa representaation ongelman 

Baxterin ja Pelletier’n (2018) meta‑analyysi luontosuhteesta psykologisena perustarpeena asettaa interventiopohjaisen luontohyvinvoinnin esitystavan perustavanlaatuiseen ristiriitaan. Jos luontosuhde on tarve ehtona (need as requirement), sitä ei voi ymmärtää vain yksilön hyvinvointia tuottavana resurssina. Luontosuhde olisi näin oma perustarve. 

Ryanin ja Decin (2000) perustarveteorian mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys, yhteenkuuluvuus. Näiden tarpeiden tyydyttäminen tukee hyvinvointia, motivaatiota ja psyykkistä kasvua. Kun luonto ja luontosuhde esitetään interventioissa välineenä ja toiminnan tavoitteena, luonnon rooli perustarpeena katoaa. Luonnossa ihminen ei saa tehdä mitä vaan, täten ”luonto vastustaa” ihmisen omaehtoisuutta ja kyvykkyyksiä. Aidosti moraalisesti vaativa yhteenkuuluvuus käsittää ihmisen omien tekojen vaikutusten ymmärtämisen, velvollisuuden ja huolenpidon. Kaikkia ihmisen psykologisia tarpeita ei ole oikeutettua tyydyttää rajattomasti.  

Ihmisten luontosuhdetta pitää rakentaa ja luonnossa liikkumista lisätä hyvinvoinnin kohentamiseksi. Ihmisten kokeman luontovajeen tulkinta psykologisten perustarpeiden puutteena yksilöllistää ja psykologisoi ekologisen kriisin, jolloin luonto kehystyy hyvinvoinnin välineeksi. Luontovaje näyttäytyy yksilön haasteena sen sijaan, että se tunnistettaisiin yhteiskunnallisena ja ekologisena kriisinä.  

Tässä mielessä luontohyvinvoinnin representaatiot eivät ole vain tietoteoreettinen (epistemologinen) ongelma, vaan paljon laajempi, sillä ne siirtävät huomion pois luontokadosta, elinympäristöjen häviämisestä ja planetaarisista rajoista (IPBES, 2022). 

Luontohyvinvoinnin representaatiot eivät ole vain tietoteoreettinen ongelma, vaan paljon laajempi, sillä ne siirtävät huomion pois luontokadosta, elinympäristöjen häviämisestä ja planetaarisista rajoista.

Pohdinta 

Viimeaikaisissa kaupunkisuunnittelun ja mielenterveystutkimuksen keskusteluissa luontoympäristöjä on yhä useammin käsitteellistetty ihmisen mielenterveyden edistämisen välineinä. Luontopohjaiset ratkaisut (Nature Based Solutions) esitetään terapeuttisina interventioina, joiden arvo perustellaan ensisijaisesti mitattavilla hyvinvointivaikutuksilla. Luontoterapiakeskusteluissa ihmisen ja luonnon välinen suhde yksinkertaistetaan palauttamalla luonto instrumentaaliseksi resurssiksi ihmisen hyvinvoinnille. Luonto ei tällöin näyttäydy elettynä maailmana, monimerkityksellisenä elinympäristönä tai itseisarvoisena kokonaisuutena, vaan funktionaalisena keinona ulkoisten hyvinvointitavoitteiden saavuttamiseksi. Fenomenologinen luontosuhdekritiikki kuitenkin osoittaa, että ihmisen kokemus ei synny yksittäisten ympäristöärsykkeiden vaikutuksesta, vaan ihmisen ja ympäristön kokonaisvaltaisesta suhteesta, olemassaolosta maailmassa (Ingold, 2000). 

Kestävä luontosuhde mielenterveyden kontekstissa edellyttää käsitteellistä pidättyväisyyttä – luonnon arvoa ei tule oikeuttaa vain ihmisen hyödyllä. Luonto ei ole hoitomuoto, vaan yhteisen maailmamme perusta. Luonto ei ole vain jotain, mitä käytämme – se on se maailma, jossa elämme.

Janne Laitinen
Biologi, Meijän polku, lähiLUMO-hanke, Jamk
Kuvat Juho Jäppinen

 

Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa.

Lähteet 

Baxter, D. E., & Pelletier, L. G. (2018). Is nature relatedness a basic human psychological need? A critical examination of the extant literature. Canadian Psychology, 60(1), 21–34. https://doi.org/10.1037/cap0000145 
Braun, B. (2002). The intemperate rainforest: Nature, culture, and power on Canada’s west coast. University of Minnesota Press. ISBN: 9780816634002. 
Callicott, J. B. (1981). The Ethics of Respect for Nature. Environmental Ethics, 3(3), 197–218. 
Castree, N. (2005). Nature. Routledge. ISBN: 9780415339056 
Cronon, W. (1996). The trouble with wilderness: Or, getting back to the wrong nature. Environmental History, 1(1), 7–28. https://doi.org/10.2307/3985059  
Ingold, T. (2000). The perception of the environment: Essays on livelihood, dwelling and skill. Routledge. 
IPBES. (2022). The methodological assessment report on the diverse values and valuation of nature. IPBES Secretariat. https://files.ipbes.net/ipbes-web-prod-public-files/2022-12/Values_CBD%20COP%2015_Science%20Day_6%20December.pdf  
Lorimer, J. (2015). Wildlife in the Anthropocene: Conservation after nature. University of Minnesota Press. ISBN: 9780816681082  
Plumwood, V. (2002). Environmental culture: The ecological crisis of reason. Routledge. ISBN: 9780415178785 
Ryan, R.M. & Deci, E.L. (2000). Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American Psychologist, 55(1), 68-78. doi:10.1037//0003-066x.55.1.68  
Renhe, L. de S. & Olszewska‑Guizzo, A. (2026). The labelling–evidence mismatch in mental health promoting Nature‑Based Solutions: A global review of case studies. Journal of Urban Design and Mental Health, Vol. 10(1). https://doi.org/10.5281/zenodo.19343605  
Soini, K., Ilmarinen, K., Yli-Viikari, A. & Kirveennummi, A. (2011).  Green care sosiaalisena innovaationa suomalaisessa palvelujärjestelmässä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Yhteiskuntapolitiikka-YP 76: 3, s. 320-331https://www.julkari.fi/server/api/core/bitstreams/2d58d476-5ff0-4958-9427-f91f3bb68d39/content  
Metsä lataa aivoja – uudistava (luonto)liikunta aivoterveyden alkupisteenä

Metsä lataa aivoja – uudistava (luonto)liikunta aivoterveyden alkupisteenä

Luonto edistää terveyttä ja hyvinvointia monin eri tavoin. Arjessa moni kokee luonnossa ja suomalaisessa kontekstissa erityisesti metsässä oleskelun rentouttavana ja palauttavana kokemuksena. Yksittäisen luonnossa käynnin tiedetään myös edistävän tarkkaavaisuutta, vähentävän stressiä ja edistävän positiivista mielenterveyttä. Nämä arkikokemukseen ja tutkimusnäyttöön perustuvat havainnot kuvaavat erilaisia luonnon myönteisiä vaikutuksia mielentiloihin ja tiedollisiin toimintoihin. Luonto voi toimia myös aivojen latauspisteenä ja tukea aivojen rakenteellista ja toiminnallista hyvinvointia. 

Tutkimusten mukaan luontoaltistus muovaa aivojen rakenteita ja toimintaa. Se esimerkiksi rauhoittaa stressiin liittyvien hermoverkkojen yliaktiivisuutta ja tehostaa tarkkaavaisuuteen liittyvien verkostojen toimintaa. Vaikka luontoympäristöjen katselu valokuvina tai videoina voi lisätä muun muassa rentoutumiseen, keskittymiseen ja laskeneeseen virittyneisyyteen liittyvää aivojen aktiivisuutta, oikeissa luontoympäristöissä oleskelun vaikutukset näyttävät olevan suurempia ja laaja-alaisempia kuin kuvien tai videoiden katselu. 

Luonnossa liikkuminen voi olla erityisen hyödyllistä aivoterveyden parantamisessa. Luonnossa liikkuminen näyttäisi vähentävän aktivaatiota aivojen alueilla, jotka liittyvät asioiden märehtimiseen. Säännöllinen luontoliikunta saattaa myös kasvattaa toiminnanohjaukseen ja työmuistiin liittyviä aivorakenteita. Luontoaltistus näyttäisi tehostavan myös liikunnan positiivisia mielenterveysvaikutuksia. 

Luonnon merkityksen tunnistaminen aivojen hyvinvoinnin ja terveyden lähteenä tulisikin olla yhä kiinteämpi osa kuntien ja hyvinvointialueiden eri sektorien sekä teollisuuden, kuten metsä- ja kaivosteollisuuden, toimintaa. Aivoterveyden haasteet yleistyvät väestön ikääntyessä ja muistisairauksien lisäksi erilaiset lievemmät tiedonkäsittelyn ongelmat ovat yleisiä. Lisäksi on viitteitä lasten ja nuorten aivoterveyden positiivisen kehittymisen hidastumisesta ja jopa heikkenemistä. Lähes joka viides suomalaisista työntekijöistä kärsii stressioireista, ja yhä useampi lapsi ja nuori kamppailee mielenterveyden haasteiden kanssa. Mielenterveyden ongelmat ovat myös suomalaisten yleisin peruste sairauspäivärahalla korvatuille pitkille sairauspissaoloille. 

Kuvat viestintätoimisto VALOA, Jarno Elo.

Luonto uudistaa aivoja, mutta siitä pitää huolehtia

Vanhojen ja uusien metsien sekä lähiluonnon säilyttäminen ja sen lisääminen sekä luonnossa liikkumisen tukeminen voivat parantaa aivoterveyttä koko elämänkulun ajan. Luonnon suotuisat terveysvaikutukset on nyt tunnistettu, joten esimerkiksi kaavoitus- ja rakennussuunnitelmien tulisi olla luontolähtöisiä ja päätösten perustua tutkittuun näyttöön luontoympäristöjen terveyshyödyistä. 

Tässä kohtaa on kuitenkin syytä pysähtyä tosiasioiden äärelle. Luonnon terveyshyödyt karisevat, jos luonto itse rapautuu. Ilmastonmuutos muuttaa luontoa radikaalisti ja nämä muutokset heikentävät luontoympäristöjen eheyttä ja vetovoimaa. Luontokadon seurauksena monimuotoinen, aisteja stimuloiva luontoympäristö, joka tutkimusten mukaan uudistaa ja elvyttää aivoja tehokkaimmin, on uhattuna. Yksipuolistunut, sairas tai kadonnut lähiluonto ei tarjoa samoja hyötyjä kuin elinvoimainen. Ilmastonmuutoksen torjunnassa, luontokadon ehkäisyssä ja luonnon monimuotoisuuden edistämisessä ei ole kyse vain pienen alueen merkityksettömästä toiminnasta vaan mitä suurimmassa määrin kansanterveyden ja väestön hyvinvoinnin sekä yhteiskunnan elinvoimaisuuden edistämisestä. Ilmastonmuutokset torjunta ja luonnon monimuotisuuden edistäminen eivät ole vain tämän sukupolven terveyden tae, vaan erityisesti tulevien sukupolvien hyvinvoinnin kulmakivi. 

Lähiluonto on aivoterveyden infrastruktuuria

Kun rakennetaan uusia asuinalueita tai vanhoja uudistetaan, teitä levennetään tai lähiviheralueita kaavoitetaan rakentamiselle, tehdään samalla päätöksiä asukkaiden aivoterveydestä. Luonnon terveysvaikutuksista kertovan tutkimusnäytön sivuuttamista näiden suunnitelmien teossa on vaikea perustella. Lähiluonnon säilyttäminen ja lisääminen ja metsien suojelu ei ole vain kosmeettinen asia vaan investointi, joka maksaa itsensä takaisin vähentyneenä sairastavuutena, parempana oppimisena kouluissa ja parempana toimintakykynä ja pidempinä työurina. Luontolähtöinen kaavoitus, metsäiset koulupihat, viherkäytävät kaupungeissa ja luontopolut ovat käytännön keinoja, joilla päättäjät voivat edistää aivoja uudistavaa liikuntaa.

Maailman terveysjärjestö WHO on lanseerannut 3–30–300-säännön. Sen mukaan terveessä elinympäristössä ikkunasta näkyy vähintään 3 puuta, alue, jossa yksilö pääsääntöisesti oleskelee, on latvuspeittävyydeltään vähintään 30 % ja lähimpään metsäalueeseen on korkeintaan 300 metriä matkaa. Suomalaiset kunnat voisivat ottaa tämän säännön toteutumisen kilpailuvaltikseen uusia kuntalaisia kosiskellessaan. Kyseisen säännön omaava ympäristö lienee asukkaalle miellyttävämpi kuin betoninen kaupunkikeskusta tai puuton pellolle kaavoitettu pientaloalue.

Uudistava liikunta lisää yhteiskunnan kriisinkestävyyttä

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Suomen kokonaisturvallisuuden toimenpidesuosituksissa korostetaan henkisen kriisinkestävyyden parantamisen työkaluina psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen toimintakyvyn edistämistä. Yhteiskunnan innovointikyky ja kyvykkyys löytää ratkaisuja yhteiskunnan haasteisiin on osin riippuvainen aivoterveydestä ja mielen hyvinvoinnista ja fyysinen kriisinkestävyys puolestaan väestön liikunta-aktiivisuuden ja sitä kautta fyysisen kunnon tasosta. 

Yhteiskunnan ja yksilön kannalta merkittäviä muutoksia voidaan saavuttaa jo pienillä arjen muutoksilla. WHO:n 3–30–300 sääntö on innoittanut suomalaista luontosuositusta, jossa suositellaan luonnossa olemista vähintään kolmesti viikossa, vähintään 30 minuuttia kerrallaan ja kokonaisuudessaan viettämään luontoympäristöissä 300 minuuttia viikossa. Luontosuositus antaa siten konkreettisen tavoitteen luonnossa olemiselle. Puolen tunnin kävelyllä lähimetsässä on mitattavia vaikutuksia sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiin. Monissa kunnissa ja kaupungeissa on myös erilaisia ulkokuntosaleja ja vuodenaikojen vaihtelu tarjoaa myös useita mahdollisuuksia lihaskuntoa parantavaan luontoliikuntaan. Luonnossa on siten mahdollista saavuttaa liikunnan monipuolisuus ja liikuntasuositusten mukainen kokonaisvaltaista terveyttä ja toimintakykyä edistävä liikunta-annos.

Ilmastonmuutoksen sopeutumisessa myös Suomessa joudutaan miettimään erityisesti kaupunkiympäristöjen lämpösaarekkeiden terveysvaikutuksia. Puuttomissa kaupunkikeskustoissa lämpötilat voivat nousta merkittävästikin kesähelteillä. Tällä voi olla tutkimusten mukaan haitallisia vaikutuksia erityisesti sairaiden, lasten ja vanhusväestön terveydelle. Lämpösaarekkeiden kuumuutta voidaan ehkäistä viherryttämällä myös kaupunkiympäristöjä. Tämä tarkoittaa vähintäänkin jo olemassa olevien viheralueiden säilyttämistä, mutta myös niiden lisäämistä.

Luonnossa liikkuminen ja luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutusten huomioiminen ei tulisi olla luksusta nyt eikä tulevaisuudessa. Luonto tulisi nähdä ihmisen perustarpeena ja yhteiskuntien kukoistuksen lähteenä yhä useammin kaikilla sektoreilla. 

Eero A. Haapala
Kati Kiehinen
Terveyden edistämisen tutkimusyksikkö
Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu

Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa, ja se julkaistaan kansallisen Luontotyöpäiväviikon kunniaksi.
Luonnon puolella – nyt ja tulevaisuudessa

Luonnon puolella – nyt ja tulevaisuudessa

Luonto on kaiken elämän edellytys. Se tarjoaa meille ihmisille ja muunlajisille ravintoa, turvaa ja hyvinvointia. Luontopositiivinen tulevaisuus ei kuitenkaan toteudu itsestään. Kirkas ja myönteinen visio huomisesta motivoi meitä toimimaan luontoa kunnioittaen.

Millaista on hyvä keskiluokkainen elämä vuonna 2040? Entä miten sinne päästään? Olin maaliskuussa järjestämässä Jyväskylässä työpajaa, jossa suuntasimme uteliaina katseet tulevaisuuteen. Illan aikana visioimme toiveikkaita tulevaisuuskuvia, joissa luonto on monella tapaa läsnä – nykyistä vahvempana ja elinvoimaisempana.

Hypätään siis pienelle aikamatkalle reilun 10 vuoden päähän!

Aurinko helottaa lempeästi sinivalkoiselta taivaalta ja lämmittää poskipäitä. Kevät on jälleen puhkeamassa loistoonsa. Ilma on raikasta hengittää – niin puhdasta, että sitä tekisi mieli purkittaa. Kirkkaat vedet tarjoavat terveen elinympäristön lukuisille eliöille. Liikenteen melu on kaikonnut. Tilalla sirkuttavat linnut ja humisevat puiden latvat. 

Luonto on lähellä. Luonto voi hyvin.

Kaupungin keskusta ei ole pelkkää yksitoikkoista betonimaisemaa, vaan luonto on olennainen osa kaupunkikuvaa. Viherseinät koristavat katuja, ja kattoviljelmät lisäävät koko ajan suosiotaan. Monimuotoisuutta arvostetaan aidosti: lajien kirjo kasvaa kohisten niin kaupunkimiljöössä kuin luonnontilaisissa ympäristöissä.

Vuonna 2040 kaupunkien merkitys muodostuu niiden mahdollistamien monilajisten elinympäristöjen kautta.

Koska luonto ei voi puolustaa itseään, se on ihmisen tehtävä. Olemme ottaneet huiman harppauksen kohti luontopositiivista yhteiskuntaa. Luontorikkomuksille ja luonnon tuhoamiselle on määrätty kunnon hintalappu. Yli 30 prosenttia luonnosta on suojeltu ja yli puolet luontoympäristöistä on ennallistettu. Monimuotoinen luonto on kaikkien etu.

Luonto elpyy vauhdilla, kun muunlajisia kunnioitetaan ihmisen kanssa tasaveroisina elollisina. Lajituntemus on huipussaan. Luontokato on jäänyt menneisyyteen, koska luontoa ei enää haluta kontrolloida ja riistää surutta.

Ihminen on vihdoin tunnistanut ja tunnustanut olevansa osa luontoa. Emme puhu luontosuhteesta vaan luontoykseydestä. Luonnosta on tullut meille todellinen hyvinvoinnin lähde ja jopa välttämättömyys – niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Luonto yhdistää ihmiset toisiinsa kuin sienirihmasto, joka kurottelee maan pinnan alla kohti kaikkea elävää. Olemme läsnä itsellemme ja toisillemme. Luonnon läsnäoleva voima on opettanut meitä kohtaamaan toisemme inhimillisinä ja tuntevina olentoina. Avoin ja empaattinen keskustelukulttuuri on häivyttänyt polarisaation.

Olemme oivaltaneet, että jokaisen valinnoilla on merkitystä kestävän tulevaisuuden rakentamisessa. Yksilöt ovat ymmärtäneet oman roolinsa kestävyysmurroksessa, ja positiivinen muutos vyöryy nyt voimalla eteenpäin lumipalloefektin lailla. Harkitsemme tietoisesti, miten elämme. Vaikutamme ja äänestämme aktiivisesti.

Luonto tarjoaa meille puhdasta ja aitoa ravintoa, kun varmistamme sen elinvoiman. Tiedämme, mistä ruoka tulee ja mitä sen kasvattaminen vaatii. Kasvipainotteinen ruokavalio on peitonnut lihaisan ruokakulttuurin, koska kasvipohjaista ruoantuotantoa tuetaan ja arvostetaan. Teholihatuotanto on lopetettu, mutta lähituotanto menestyy.

Vuonna 2040 luonnossa liikkuminen on lisääntynyt merkittävästi suojelualueiden ja laadukkaiden luontoreitistöjen lisääntyessä kaupunkien läheisyydessä.

Elämä planetaarisissa rajoissa on lisännyt valtavasti ihmisten elämänmyönteisyyttä ja tyytyväisyyttä. Koemme vahvaa merkityksellisyyttä – etenkin luonnon helmassa. Hidastaminen ja kohtuullistaminen on arkipäivää. Hermosto ei laukkaa enää turhan päiten ylikierroksilla. Arki tuntuu maadoittavalta, rauhalliselta ja turvalliselta.

Luonnon äärellä meillä ihmisillä on aikaa pysähtyä, olla ja ajatella. Luotamme tulevaan, jossa luonnon monimuotoisuus saa kukoistaa. Luonto pitää meistä huolen jatkossakin, kunhan me pidämme huolen siitä.

Millaiselta sinun luonnonläheinen elämäsi näyttää ja tuntuu vuonna 2040? Piipahda vaikka Luontovuoden kunniaksi mielikuvamatkalla tulevaisuudessa ja nappaa sieltä mukaasi sinua inspiroivia eväitä osaksi arkeasi!

Nelli Leppänen,
Murrosmedian viestintäyrittäjä

Kiitos tulevaisuustyöpajasta Linkkarikapina, Keskiluokkakapina, Green Care -keskus Könkkölän Yhdessä kohti planetaarista kansalaisuutta -hanke sekä työpajan osallistujat. Teksti pohjautuu työpajan antiin. 

 Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa.



Elinvoimaa lähiluonnosta

Elinvoimaa lähiluonnosta

Asukkaiden hyvinvointi on entistä suoremmin sidoksissa siihen, millaiseksi elinympäristömme rakennamme ja millaista luontoa onnistumme säilyttämään. Luonnon ennallistamisesta puhutaan usein ekologisena velvoitteena, mutta tuoreet tutkimukset osoittavat, että kyse on paljon enemmästä. Ennallistaminen on myös kuntien tehokasta terveyspolitiikkaa ja tulevaisuuden elinvoiman rakentamista.

Pienet teot

On yllättävää, miten paljon positiivista saadaan aikaan pienillä viherryttämistoimilla, kuten tyhjien tonttien muuttamisella lähivihreäksi. Tällaiset toimenpiteet rauhoittavat ympäristöä, vähentävät koettua stressiä ja tekevät taajama-alueista viihtyisämpiä. Myös puiden ja puiden latvojen muodostaman latvuspeitteen merkitys nousee esille tutkimuksissa toistuvasti. Taajamien ja keskusta-alueiden ”kaupunkipuut” eivät ole vain maisemaelementtejä, vaan osa terveydenhuollon “vihreää infrastruktuuria”. Kaupungit, joissa puiden muodostama latvuspeite kasvaa, saavat tutkimuksien mukaan suoria hyötyjä väestön fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Kun puustoa lisätään ja puiden latvusten varjostavat alueet lisääntyvät, asukkaiden koettu elämäntyytyväisyys paranee, sydän- ja verisuonisairauksien riski pienenee, jopa kuolleisuus vähenee. Nämä ovat harvinaisen selkeitä, tutkitusti mitattavia vaikutuksia, joita yksikään muu suurkaupunkien terveysinvestointi ei tuota näin laajalla skaalalla. 

Toinen esimerkki kauaskantoisista terveysinvestoinneista on koulupihojen muuttaminen vihreämmiksi. Tämä lisää lasten liikkumista ja tukee heidän sosiaalista kehitystään. Nämä ovat vaikutuksia, joilla on pitkäkestoisia seurauksia koko väestön hyvinvointiin. Kunnat, jotka panostavat vihreisiin koulupihoihin, rakentavat tulevaisuuden hyvinvointia ruohonjuuritasolta.

Lähivihreän merkitys

Yksittäiset käynnit lähiluonnossa lisäävät arkiliikkumista ja kohentavat kokonaisvaltaisesti hyvinvointia. Metsäluonnossa liikkuminen helpottaa stressiä ja nostaa mielialaa lähes ympäristöstä riippumatta, mutta vanhat metsät elvyttävät meitä nuoria talousmetsiä voimakkaammin. Tämä viittaa siihen, että kaupunkien ja kuntien kannattaisi suhtautua jäljellä oleviin vanhoihin metsäalueisiin strategisena voimavarana. Ne tarjoavat väestölle sellaista palautumista, jota nuoret istutusmetsät eivät pysty samanlaisina tarjoamaan.

Kaiken tämän perusteella kaupunkien kannattaa nähdä ennallistaminen ja viherrakenteen vahvistaminen strategisena välineenä, ei pelkkänä kulueränä. Kyse on investoinneista, jotka maksavat itsensä takaisin terveysmenoissa, elinvoimassa ja asukkaiden hyvinvoinnissa. Parempi ilmasto- ja ympäristönsuunnittelu kulkee käsi kädessä paremman arjen kanssa. Kysymys kuuluu, kuinka nopeasti haluamme tarttua näihin mahdollisuuksiin. Kunnat, jotka toimivat nyt, rakentavat tulevaisuutta, jossa luonto ei ole vain mainoslause. Luonto on elinvoimaisen ja vetovoimaisen kunnan strateginen valinta.

Janne Laitinen
Biologi, lähiLUMO-hanke

Lähteet
Keskisuomalainen 19.3.2026. Pääkirjoitus. Virkistysarvo huomioitava metsähakkuissa.
Pasanen, T. & Täubel, M. 2026. Luonnon ennallistamistoimien terveys- ja hyvinvointivaikutukset – katsaus tutkimuskirjallisuuteen. THL – Työpaperi 8/2026 https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-408-659-2

 Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa. 
Terveyden edistämättömyys käy kalliiksi

Terveyden edistämättömyys käy kalliiksi

UKK-instituutti on arvioinut, että Suomessa paikallaanolon ja liikkumattomuuden hinta on vähintään 4,7 miljardia euroa vuodessa.[1,2] Hinnan on arvioitu nousevan tulevina vuosina väestön ikääntyessä ja sairauksien lisääntyessä. Paikallaanolo ja liikkumattomuus ovat tarttumattomien tautien yksi merkittävä taustatekijä muiden elintapojen ja elinympäristöjen ohella. Tarttumattomia tauteja ovat esimerkiksi sydän- ja verisuonisairaudet, tyypin 2 diabetes, syöpäsairaudet sekä mielenterveysongelmat.

Euroopan tasolla on arvioitu, että tarttumattomien tautien osuus terveydenhuollon kuluista on noin 60 prosentin luokkaa.[3] Suomessa tämä 60 prosenttia terveydenhuollon kuluista tarkoittaisi vuodessa noin 15 miljardia euroa. 

Pelkästään lihavuuden (BMI yli 30) hoitokuluihin (terveyspalvelut ja reseptilääkkeet) on arvioitu kuluvan Suomessa noin 8 miljardia euroa vuodessa, jos nykyinen lihavuuden lisääntymisen trendi jatkuu.[4] Lihavuus on yksi tarttumattomien tautien riskitekijöistä. Näistä taudeista merkittäviä kuluja aiheuttavat muun muassa tyypin 2 diabetes, jonka hoitokulut ovat 2,5 miljardia euroa vuodessa[5], Sydän- ja verisuonisairaudet (3,5 miljardia euroa vuodessa[6]), tuki- ja liikuntaelinvaivat (2 miljardia euroa vuodessa), sekä mielenterveyden ongelmat, joista psykiatrisen hoidon kustannukset olivat vuonna 2020 2,2 miljardia euroa[7]. 

Edellä mainitut luvut ovat terveydenhuollon suoria kuluja. Esimerkiksi mielenterveyden osalta suurin osa kuluista yhteiskunnalle tulee työpoissaolojen, työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairauspäivärahojen muodossa. Pelkästään mielenterveyden ongelmien aiheuttamien kokonaiskulujen on arvioitu olevan Suomessa noin 11 miljardia euroa vuodessa[8] ja tuki- ja liikuntaelinvaivojen noin 4 miljardia euroa. Näin ollen myös muiden sairauksien kokonaiskulut voitaisiin arvioida olevan merkittävästi isommat hoitokuluihin verrattuna.

Tarttumattomien tautien sekä näiden taustasyiden, kuten lihavuuden hoitokuluista kertyy merkittävä osa terveydenhuollon kuluista. Terveydenhuollon kulujen lisäksi vähintään vastaavat kulut tulevat näiden tautien aiheuttamista muista kuluista yhteiskunnalle. Kuvat Juho Jäppinen.

Tarttumattomien tautien ennaltaehkäisy sekä terveyden edistäminen Suomessa

On arvioitu, että Euroopan tasolla terveyden edistäminen ja sairauksien ennaltaehkäisy voisivat vähentää tarttumattomien tautien tautitaakkaa jopa 70 prosenttia.[9] 

On arvioitu myös, että noin 60 prosenttia tarttumattomien tautien terveydenhoitokuluista voitaisiin säästää terveellisimmillä elintavoilla, sekä tautien taustasyihin vaikuttamalla. Taustasyitä ovat siis esimerkiksi lihavuus, korkea kolesteroli, korkea verensokeri ja korkea verenpaine. 60 prosenttia edellä mainitusta 15 miljardista eurosta merkitsisi 9 miljardin euron vuosittaista säästöä terveydenhoitokuluissa, eli 1 607 euroa jokaista suomalaista kohden.

Terveyden edistämisen ja sairauksien ennaltaehkäisyn valtavasta potentiaalista huolimatta Suomessa käytettiin vuonna 2024 noin 2 euroa per asukas terveydenhuollon terveyden edistämisen toimiin.[10] Liikunnan edistämiseen Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) jakaa vuosittain noin 40 miljoonaa euroa, eli 7,1 euroa asukasta kohden yleisavustuksina liikuntaa edistäville järjestöille.[11] Suomi liikkeelle -ohjelman aikana käytetään vuosittain noin 20 miljoonaa euroa suomalaisten liikkumisen edistämiseen. [12] Tämä on noin 3,6 euroa jokaista suomalaista kohden vuodessa. Kävelyn ja pyöräilyn edistämiseen valtio käyttää vuonna 2026 0,54 euroa per asukas. 

Hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen kerrointa, eli HYTE-kerrointa, maksetaan hyvinvointialueille vuonna 2026 396 miljoonaaeuroa, eli noin 70 euroa jokaista suomalaista kohden. HYTE-kertoimen tarkoituksena on kannustaa ja tukea hyvinvointialueita toteuttamaan monipuolisia ja suunnitelmallisia toimia, jotka kohdistuisivat erityisesti kansansairauksien ehkäisyyn, ikääntyvän väestön toimintakyvyn edistämiseen ja tapaturmien vähentämiseen, syrjäytymisen ehkäisyyn sekä sosiaalisen hyvinvoinnin ja työllistymisen edistämiseen.[13]

Luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutusten edistämiseen, eli monimuotoisen luonnon suojelemiseen sekä ennallistamiseen, sekä näissä ympäristöissä liikkumisen mahdollistamiseen Suomen valtio käyttää Metsähallituksen retkeilyalueiden, mukaan lukien kansallispuistot, ylläpitoon ja kunnostukseen vuositasolla noin 15 miljoonaa euroa, eli 2,7 euroa per asukas. Helmi-elinympäristöohjelman kautta luonnonsuojeluun käytetty rahoitus oli vuonna 2025 21,5 miljoonaa euroa, eli 3,8 euroa jokaista suomalaista kohden.[14]

Käytämme valtion tasolla noin 90 euroa vuodessa jokaisen suomalaisen hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen, aktiivisen liikkumisen lisäämiseen sekä hyvinvointia mahdollistavien luontoympäristöjen suojeluun erinäisin ohjelmin ja toimenpitein. Samaan aikaan käytämme pelkkinä hoitokuluina 2 680 euroa jokaista suomalaista kohden pitkälti elintavoista ja -ympäristöistä johtuvien tautien ja vaivojen hoitoon. Ja vähintään saman verran muina näistä taudeista yhteiskunnalle koituvina kuluina. 

Me suomalaiset sijoitamme tarttumattomien tautien sekä niiden taustasyiden, esim lihavuuden, hoitokuluihin noin 2 680 euroa vuodessa jokaista suomalaista kohden. Vähintään vastaavan summan käytämme näiden tautien aiheuttamiin sivukuluihin esimerkiksi työpoissaolojen ja sairauspäivärahojen muodossa. Samanaikaisesti näiden tautien ennaltaehkäisyyn aktiivisten elintapojen mahdollistamiseen ja terveyttä edistävien elinympäristöjen kohentamiseen käytämme valtion tasolla noin 90 euroa vuodessa jokaista suomalaista kohden. 

Seuraavassa blogitekstissä katsahdamme terveyttä ylläpitäviin ja mahdollistaviin ratkaisuihin ja elinympäristöihin. Ja millaisin kustannuksin sellaisia voisi toteuttaa. 

Juho Jäppinen
Hyvinvoinnin ja terveyden edistäjä, fysioterapeutti
Meijän polku

Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa. 
Lumisen metsän keskellä – liikettä ja voimaa ympäri vuoden!

Lumisen metsän keskellä – liikettä ja voimaa ympäri vuoden!

Talvi tuo mukanaan kirpeän ilman, lumiset maisemat ja usein myös ajatuksen siitä, että liikkuminen siirtyy sisätiloihin. Silti yhä useampi suomalainen suuntaa treenaamaan ulos, myös silloin, kun mittari painuu reilusti pakkasen puolelle. Ulkoliikunnan hyödyt eivät nimittäin katoa talvella, päinvastoin.

Monet ulkokuntosalit sijaitsevat paikoissa, joihin muutenkin hakeudutaan hengittämään ja palautumaan: puistoissa, harjuilla, rantojen läheisyydessä ja metsäreittien varrella. Liikunta ei ole pelkkä suoritus, vaan osa laajempaa luontokokemusta. Talvella tämä korostuu entisestään; lumen vaimentama äänimaailma, puiden oksilla lepäävä kuura ja avara maisema tekevät harjoittelusta kokonaisvaltaisen elämyksen.

Kotimaisen ulkokuntosalilaitteita valmistavan Omnigymin näkökulmasta on ollut ilo seurata, kuinka ulkokuntosalit palvelevat käyttäjiä ympärivuotisesti. Hyvä esimerkki tästä löytyy Jyväskylästä.

Jyväskylän Harjun ulkokuntosali sijaitsee upeassa lähiluontoympäristössä. Vuodenajat ja säät tuovat vaihtelua kuntoilumaisemiin. Kuvat Juho Jäppinen.

Harjun ulkokuntosali on suosittu myös sydäntalvella

Jyväskylän Harjulla sijaitseva ulkokuntosali on erinomainen esimerkki liikuntapaikasta, jossa kaupunkiluonto ja harjoittelu kohtaavat. Harju itsessään on kaupunkilaisten rakastama ulkoilualue, metsäinen selänne aivan keskustan tuntumassa. Kuntosalille saavutaan usein kävely- tai juoksulenkin yhteydessä, ja treeni on luonteva osa ulkoilureittiä. Harjun ulkokuntosali sijaitsee myös Jyväskylän ydinkeskustan kiertävän vihervyöhykkeen, Kehä Vihreän, varrella.  

Käyttöluvut osoittavat, että myös talvella Harjulla ja Harjun ulkokuntosalilla liikutaan aktiivisesti:

  • Joulukuussa 2025 salilla kirjattiin 1 330 treenaajaa
  • Tammikuussa 2026 kävijöitä oli 906 (tammikuussa 2026 vuorokauden keskilämpötila Jyväskylässä oli -11.7 °C)

Luvut kertovat selkeää kieltä: vaikka keli on kylmä ja päivät lyhyitä, ulkotreeni houkuttelee. Talvella ulkoliikunta tarjoaakin jotain, mitä sisätiloissa ei voi täysin jäljitellä: raikasta ilmaa, luonnon rauhaa ja piristystä keskelle pimeintä vuodenaikaa.

Miksi luontoympäristö vahvistaa liikunnan vaikutuksia?

Tutkimusten mukaan luonnossa liikkuminen tehostaa liikunnan psyykkisiä hyötyjä. Kun harjoittelu tapahtuu metsäisessä tai puistomaisessa ympäristössä: 

  • stressitasot laskevat tehokkaammin
  • keskittymiskyky paranee
  • mieliala kohenee nopeammin
  • palautuminen arjen kuormituksesta tehostuu

Ulkokuntosali luonnon helmassa yhdistää lihaskuntoharjoittelun ja luontoliikunnan parhaat puolet. Samalla treeniin tulee vaihtelua: vuodenaikojen vaihtelu, erilaiset sääolosuhteet ja ympäristön äänet tekevät jokaisesta harjoituksesta hieman erilaisen. 

Ulkokuntosaleilla voi nauttia paitsi monipuolisesta liikunnasta, usein myös monimuotoisen luonnon tuomista terveyshyödyistä.

Lihaskuntoharjoittelu kuuluu kaikille, myös pakkasella

Harjun ulkokuntosalin käyttödata kertoo myös siitä, millainen harjoittelu talvella kiinnostaa. Suosituin laite on ollut ylävetolaite ja heti perässä penkkipunnerruslaite. Tämä kertoo vahvasti siitä, että ihmiset haluavat kehittää voimaa, ylläpitää toimintakykyä ja tukea arjen jaksamista ympäri vuoden. 

Lihaskuntoharjoittelu:

  • ehkäisee tuki- ja liikuntaelinvaivoja
  • tukee aineenvaihduntaa
  • parantaa tasapainoa ja kehonhallintaa
  • auttaa säilyttämään toimintakyvyn eri ikävaiheissa

Kun laitteet on suunniteltu ympärivuotiseen käyttöön ja turvallisuus huomioitu myös talviolosuhteissa, kynnys lähteä ulos madaltuu merkittävästi. 

Ylävetolaite on yksi suosituimista Jyväskylän Harjun salin laitteista. Ylävartalon lihasten voimistaminen monipuolistaakin talven kävelyvoittoista ulkoilua.

Ulkokuntosalit osana ympärivuotista liikuntakulttuuria

Suomessa liikuntapaikkojen saavutettavuus on keskeinen osa kansanterveyttä. Maksuttomat ja avoimet ulkokuntosalit madaltavat kynnystä liikkua myös silloin, kun kuntosalikortti on tauolla tai arki kiireinen.

Talvikäyttö osoittaa, että ulkokuntosalit eivät ole vain kesäisiä kohtaamispaikkoja, vaan pysyvä osa kaupunkien ja kuntien liikuntaympäristöä. Kun ympäristö kutsuu liikkumaan ympäri vuoden, myös liikkumisen tottumukset muuttuvat pysyviksi.

Liikuntapääkaupunki Jyväskylä innostaa asukkaita kokeilemaan ja käyttämään ulkokuntosaleja.

Talvi ei siis ole este, se on mahdollisuus. Raikas ilma, kevyt huurre laitteissa ja hengityksen höyry pakkasessa tekevät harjoittelusta kokonaisvaltaisen elämyksen.

Meri Nurmilaukas
Omnigym

Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa.

Kansallinen kaupunkipuisto Keski-Suomeen!

Kansallinen kaupunkipuisto Keski-Suomeen!

Saarijärven Paavot tekivät vastikään esityksen, että Saarijärvelle perustettaisiin kansallinen kaupunkipuisto. Suomessa on kansallisia kaupunkipuistoja yksitoista, joista Keski-Suomea lähinnä sijaitsevat ovat Heinolassa ja Kuopiossa.

Saarijärven mahdollisen kansallisen kaupunkipuiston sijainti merkitty kartalle muiden kaupunkipuistojen verkostoon. Saarijärven kaupunkipuisto täydentäisi näin keskisuomalaisin silmin mainiosti kaupunkipuistoverkostoa. Karttappohja: kansallisetkaupunkipuistot.fi.

Suomesta löytyy erilaisia arvokkaita ja suojeltuja ympäristöjä, aina erämaisten luonnonpuistojen hiljaisuudesta kaupunkipuistojen vilkkaisiin, kulttuuria huokuviin maisemiin. Näiden ohella löytyy vuosisataisen rinnakkaiselon kautta syntyneet perinnemaisemat, niityt, kedot ja hakamaat. Ne kaikki kertovat osaltaan tarinaa suomalaisesta luonnosta ja siitä, miten sitä on suojeltu, hyödynnetty ja arvostettu eri aikoina. 

Monenkirjavia puistoja

Luonnonpuistot on perustettu ensisijaisesti luonnontilan säilyttämiseen ja tieteelliseen tutkimukseen, ja ne ovat Suomen tiukimmin suojeltuja luontoalueita. Lakiin perustuvien määräysten mukaan luonnonpuistot pidetään mahdollisimman koskemattomina ja liikkuminen vaatii usein kirjallisen luvan. Käytännössä luonnonpuistot ovat yleisöltä suljettuja. Näin varmistetaan, että tutkijat voivat seurata luonnon kehitystä ilman ihmisen aiheuttamia häiriöitä. Keski-Suomessa Salamajärven kansallispuistossa löytyy pieni luonnonpuisto.

Kansallispuistojen tehtävä on turvata maamme arvokkaimmat luonnonpiirteet ja tarjota mahdollisuus luonnon kokemiseen kestävästi. Kansallispuistot ovat monille suomalaisille tuttuja retkikohteita, viime vuonna 41 kansallispuistossa käyntikertoja oli 3,5 miljoonaa. Ne ovat silti luonnonsuojelualueita, joiden perustamisesta säädetään aina omalla lailla. Kansallispuistot ovat siis eräänlainen kompromissi luonnonsuojelun ja virkistyksen välillä, ne suojelevat ekosysteemejä, mutta tarjoavat samalla opastettuja reittejä, tulipaikkoja ja palveluita luonnossa liikkumiseen.

Perinnemaisemat ja perinnebiotoopit ovat luonnon ja kulttuurin yhteinen perintö. Ne ovat syntyneet ihmisen ja luonnon rinnakkaiselon tuloksena, perinteisen maa- ja metsätaloustoiminnan tuloksena. Niittyjä, ketoja, hakamaita ja metsälaitumia ylläpitävät laiduntavat eläimet ja niitto, ja siksi niiden monimuotoisuus on suoraan riippuvainen jatkuvasta hoidosta. Ilman niittoa ja laidunnusta ne kasvavat umpeen ja muuttuvat muiksi elinympäristöiksi. Perinnebiotoopit ovat Suomen uhanalaisimpia luontotyyppejä, ja suurin osa niistä on arvioitu jopa äärimmäisen uhanalaisiksi. Ne ovat myös lajistoltaan hyvin rikkaita, sillä monet uhanalaiset hyönteis- ja kasvilajit elävät juuri näissä ihmisen hoitamissa ympäristöissä.

Kansalliset kaupunkipuistot ovat uudenlainen tapa yhdistää luonto ja rakennettu ympäristö. Ne sijaitsevat kaupungeissa ja muodostavat laajoja kokonaisuuksia, jotka yhdistävät kaupunkiluontoa, viherympäristöjä ja kulttuurihistoriallisesti arvokasta rakennuskantaa. Kaupunkipuistojen tarkoitus on turvata kaupunkien kulttuuri- ja luonnonmaisemien säilyminen ja tukea kaupunkilaisten hyvinvointia. Toisin kuin luonnon- ja kansallispuistot, kaupunkipuistot eivät ole luonnonsuojelualueita, vaan osa maankäytön suunnittelua. Kaupunkipuistot ovat kaupungin sitoumus vaalia arvokkaita alueita osana kaupunkirakennetta.

Ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen mahdollistaminen

Kun tarkastelemme Suomen luonnonpuistoja, kansallispuistoja, kaupunkipuistoja ja perinnebiotooppeja yhdessä, niistä piirtyy kuva monikerroksisesta luontokokonaisuudesta. Yhdessä nämä puistot ja luontotyypit muodostavat Suomen luonnon ja kulttuurimaiseman kerroksellisen kokonaisuuden, jossa luonnontilainen, hoidettu ja kaupunkimainen ympäristö täydentävät toisiaan. Samalla ne tarjoavat ihmisille mahdollisuuksia luontokokemuksiin, sillä myös hoidetut kulttuuriympäristöt ja kaupunkipuistot vahvistavat viherympäristöjen saavutettavuutta.

Saarijärven Mannilan alueesta ideoidaan Suomen 12. kansallista kaupunkipuistoa. Kuva syksyltä 2024, jolloin alueella työpajailtiin Meijän metsien ja alueellisten terveysmetsien merkeissä. Kuva Juho Jäppinen.

Keski-Suomen alueelta kansallinen kaupunkipuisto vielä uupuu ja Saarijärvelle ideoitu puisto täydentäisi hienosti keskisuomalaisen luonnon moninaisia kokemispaikkoja ja luonnonalueiden arvostuksen kasvattamista. Puiston selvityksen käynnistäminen olisi myös upea keskisuomalainen luontoteko Luontovuodelle 2026, ja Saarijärveltä vastaus Vantaan kaupungin esittämään haasteeseen Suomen kunnille.

Janne Laitinen
Biologi, lähiLUMO-hanke

Lähteet
https://ym.fi/kansallis-ja-luonnonpuistot
https://www.metsa.fi/tiedotteet/kayntimaarat-2025-luontokohteilla-kokonaiskayntimaarat-kasvoivat-kansallispuistojen-kayntimaarissa-hieman-laskua/
https://ym.fi/kansallis-ja-luonnonpuistot
https://www.ymparisto.fi/fi/luonto-vesistot-ja-meri/luonnon-monimuotoisuus/luontotyyppien-monimuotoisuus/luontotyyppien-uhanalaisuus/perinnebiotoopit
https://ym.fi/kansalliset-kaupunkipuistot

Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa.

Keskisuomalaisista mahdollisuuksista luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja ihmisten luonnossa liikkumismahdollisuuksien parantamamiseksi on kirjoitettu aiemmin Meijän polulla muun muassa mahdollisen uuden kansallispuiston merkeissä. Myös alueellisen luonnonsuojelun merkitys sekä luontosanaston köyhtyminen ovat olleet agendalla. Nämä kaikki ovat osa matkaamme kohden luontopositiivista Keski-Suomea.
Kun Suomi putos puusta

Kun Suomi putos puusta

Suomalaisessa populaarikulttuurissa luonto ja vuodenajat ovat olleet keskeisessä osassa, eivät vain symbolisena taustana. Sadat kesät, Keurusselän sinet, syksyn sävelet, myrskyn jälkeiset ajat ja talven hiljaisuus ovat muodostaneet puitteet tarinoille rakkaudesta, yksinäisyydestä, elämästä ja kaipuusta. Luonto on tarjonnut sanoitusta tunteille, joita ei muuten ehkä ole osattu ilmaista. Ihminen on ollut pieni, mutta kokonainen, ja ihmiselo suhteutunut johonkin itseä suurempaan.

Mitä sanoo tutkimukset?

Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että luontoon liittyvä kieli ja mielikuvitus ovat heikentyneet länsimaissa jo 1900-luvun puolivälistä lähtien. Kesebirit (2017) toteavat, että kulttuuriproduktiot eivät vain heijasta luontosuhdetta, vaan muokkaavat sitä. Kun musiikissa, kirjallisuudessa ja lauluissa luonto on läsnä, lapset ja nuoret oppivat huomaamaan luonnon merkityksellisenä ja arvokkaana – vaikka he eivät sitä tietoisesti opettelisi. Kun sanasto köyhtyy, katoaa myös kyky havainnoida ja arvostaa luonnon monimuotoisuutta.

’Ötökkä’, ’leppäpirkko’, ’leppäkerttu’ vaiko ’seitsenpistepirkko’? Luontosanaston köyhtyessä myös kykymme sanoittaa ja ymmärtää ympäröivää luontoa heikkenee. Eri hyönteislajeja, eli ’ötökkälajeja’, on Suomessa tavattu reilut 24 000. Suomen kansallishyönteinen seitsenpistepirkko on näistä yksi.

Kielen köyhtyminen on jatkunut pitkään. Viittaukset luontoon ovat vähentyneet tasaisesti kaunokirjallisuudessa, laululyriikoissa ja elokuvien tarinoissa. Miles Richardson (2024) analysoi tutkimuksessaan Google Books -aineistoa ja havaitsi, että englanninkielisessä kirjallisuudessa luontoon liittyvä sanasto on vähentynyt noin 60 prosenttia 1800-luvulta nykypäivään. Tämä ilmiö tunnetaan nimellä kokemusperäisen tiedon sukupuutto (experience extinction). Vuonna 2007 Oxford Junior Dictionary poisti nuortensanakirjastaan lukuisia luontosanoja kuten tammenterho (acorn) ja sinikello (bluebell) korvaten ne digiajan termeillä kuten blog ja chatroom. Päätös herätti laajaa kritiikkiä, mutta sanakirjan toimittajat perustelivat linjauksia lasten muuttuneella kielenkäytöllä; ne ovat sanoja, joita ei enää tarvita, koska ne eivät ole lasten arjessa läsnä. Kehitys on linjassa sen kanssa, että sisätiloissa ja virtuaalisesti tapahtuva vapaa-ajanvietto on lisääntynyt, eikä se selity yksinomaan kaupungistumisella. (Kesebir & Kesebir, 2017). 

Putosiko Suomi puusta?

Kyllä. Kotimaisten kielten keskus (Kotus) julkaisi juuri vuoden 2025 uudet sanapoiminnot. Ne osoittavat, että luontoon liittyvä uusi sanasto Suomessa muodostuu pääasiassa tieteellisistä ja hallinnollisista käsitteistä, kuten ympäristökriisien kaksoisajuri, luontokato, AMOC ja hiilinieluvelka. Luonto on yhä useammin keskustelun kohde, järjestelmä tai riski, ei koettu ympäristö. Uudet sanat ovat tässä ajassa tärkeitä ja välttämättömiä, mutta ne eivät kanna mukanaan samaa kokemuksellista, aistillista tai tunteellista ulottuvuutta. Suomessa sanat katoavat usein hiljaisesti, käytön hiipuessa, ei niinkään virallisen poiston kautta; kuvaileva ja kokemusperäinen sanasto ei siirry sukupolvelta toiselle.

Ekologinen kielitiede tutkii, miten luonnonkokeminen ja kielen katoaminen kulkevat käsi kädessä. Kun paikalliset murresanat ja lajien nimet unohtuvat, katoaa myös kulttuurinen ja ekologinen tieto (Luthin, 2020). Richardson (2024) toteaa, ettei tämä ole vain kielellinen muutos, vaan kulttuurinen käänne. Luontosuhteen heikkeneminen ei johdu ensisijaisesti yksilön elämän aikana koettujen luontokokemusten vähentymisestä, vaan siitä, ettei luontosuhde enää siirry sukupolvelta toiselle. Kun luonto katoaa lauluista, tarinoista ja arjen kielestä, katoaa myös se hiljainen perintö, joka tekee luonnosta meille merkityksellisen ilman selityksiä.

Janne Laitinen
Kirjoittaja toimii lähiLUMO-hankkeessa, jossa tutussa lähiluonnossa havaitaan osin unohdettuja asioita. Jotta muistaisimme paremmin.

Lähteet:
Kesebir, S. & Kesebir, P. (2017). A Growing Disconnection From Nature Is Evident in Cultural Products. Perspectives on Psychological Science 2017, Vol. 12(2) 258–269. https://doi:10.1177/1745691616662473  
Luthin, M. C. (2020). Loss for Words: An Investigation of the English Nature Vocabulary. University of Montana Press. https://scholarworks.umt.edu/utpp/294/ 
Kotimaisten kielten keskus. (2025). Vuoden sanapoiminnot 2025.
https://www.kotus.fi/ajankohtaista/vuoden-sanapoiminnot/vuoden-sanapoiminnot-2025 
Richardson, M. (2024). Decline of nature language and experience extinction in Western societies. Earth Journal. Earth 2025, 6(3),82. https://doi.org/10.3390/earth6030082

Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa. Luontovuoden tarkoituksena on saada kaikki suomalaiset oleskelemaan ja liikkumaan enemmän luonnossa. Liikkeelle voi lähteä vaikka tutustumalla yllä olevien vihreiden laatikoiden luontosanoihin. Ne kertovat metsistä, puista ja lumesta.
Kymmenes vuosi Retkihaasteen parissa

Kymmenes vuosi Retkihaasteen parissa

Uudenvuoden yönä vuonna 2016 saatu idea on vienyt meitä luontoretkille viikosta ja vuodesta toiseen. Kymmenes Retkihaaste-lista tuntuukin jo varsin juhlavalta.

Vuoden 2017 ja vuoden 2026 Retkihaasteiden väliin mahtuu noin 500 retkeä suomalaiseen luontoon.

Retkihaasteessa on ideana tehdä keskimäärin yksi retki viikossa, mikä tarkoittaa vuoden aikana 52 retkeä. Meillä luovuus pääsee valloilleen aina loppuvuodesta, kun ideoimme seuraavan vuoden listan valmiiksi. Aluksi ilmoille heitellään mahdollisimman paljon erilaisia haastekohtia, ilman että niitä arvioidaan sen kummemmin. Sen jälkeen karsitaan ja kehitellään haastekohtia eteenpäin. Retkihaasteen on tarkoitus kannustaa retkeilemään ympäri vuoden, joten suunnittelussa otamme huomioon koko vuoden kierron niin, että jokaiselle vuodenajalle löytyy sopivia haasteita.

Hyviä teemoja putkahtelee toki esille pitkin vuotta ja niitä on aina jonkin verran kirjattuna ylös ennen varsinaista loppurutistusta. Osa ideoista tulee mieleen retkiä tehdessä, esimerkkinä tämän vuoden haastekohta pienten sienten retki. Kuvaukselliset pienet sienet, ovatkin jääneet meille aika tuntemattomiksi, joten tästä syystä halusimme nostaa sen yhdeksi teemaksi, johon on mielenkiintoista perehtyä enemmän.

Listan tekoa helpottaa se, että meillä on ollut muutamia haastekohtia, jotka toistuvat vuodesta toiseen, kuten retki kansallispuistoon ja roskaretki. Roskaretki on erityisen tärkeää pitää mukana, jotta muistaisimme kaikki pitää luonnosta hyvää huolta. Välillä on hyvä napata poluilta matkaan muidenkin roskia.

Retkihaasteissa on aina myös ympäristömme hyvinvointia lisääviä haasteita, kuten roskaretki, jolloin poimitaan retkeillessä roskia luonnosta.

Olemme myös tietoisesti nostaneet esiin meille tärkeitä teemoja. Tänä vuonna mukana on retki harvinaisen äärellä, johon aiomme merkitä sellaisen retken, jossa näemme uhanalaisen lajin tai luontoympäristön.

Nyt on toinen vuosi, kun tuomme esiin tärkeitä teemoja yhteistyön avulla. Viime vuonna saimme kaksi kohtaa Retkihaasteeseen Rammat retkeilijät yhdistykseltä. Vaikka yhteistyö päättyi, niin pidämme esteettömyyttä esillä myös tämän vuoden listassa. Olemmekin pyrkineet luomaan haasteiden kohdat siten, että niitä olisi mahdollisimman helppo soveltaa kaikkien retkeilijöiden käyttöön.

Tämän vuoden Retkihaasteeseen saimme kaksi tärkeää haastekohtaa Meijän polku -asiantuntijaverkostolta liittyen heidän Luontovuosi 2026 -teemavuoteen, jossa korostuu lähiluonnon merkitys. Luontovuosi kannustaa liikkumaan lähiluonnossa ja sitä myöten saavuttamaan terveyshyötyjä. Hyvinvointia lähiluonnosta on meillekin tärkeä teema, jota haluamme pitää esillä. Luonnossa oleilun ja rauhallisen kuljeskelun lisäksi tämän vuoden listassa on omat haastekohdat myös luonnossa voimailulle ja kunnon kohottamiselle, palautumista kuitenkaan unohtamatta.

Uuden listan julkaisu on aina jännittävää ja onkin ollut ilo huomata, että yhä uudet ihmiset löytävät tiensä Retkihaasteen pariin. Mieletöntä on myös se, että osa Retkihaasteen seuraajista on ollut mukana alusta saakka. Kiitos mukana kulkemisesta ja mukavia juhlavuoden retkihetkiä vuodelle 2026!

Henni Mustakorpi ja Elina Kynsijärvi

Blogi on osa Luontovuosi 2026 -teemavuoden julkaisusarjaa.

Yhteystiedot
Yleistietoa
Yhteistyössä