Luontohyvinvoinnin politiikka, perustarpeet ja luonnon representaatio 

Luontohyvinvoinnista on tulossa Suomessa nopeasti vakiintunut osa sosiaali‑ ja terveyspalveluja, kasvatusta ja ympäristöpolitiikkaa. Luonnon hyvinvointivaikutuksiin vedotaan hankkeissa, ohjelmissa ja strategioissa, joissa luonto näyttäytyy ratkaisuna muun muassa stressiin, mielenterveysongelmiin ja elämänhallinnan haasteisiin. Kehitys on monella tapaa myönteinen, mutta samalla se kätkee sisäänsä vakavan kysymyksen: millaisena luonto näissä malleissa esitetään, ja mitä tästä seuraa? 

Terapeuttinen luonto on kesytetty luonto 

”Luontoa käytetään helpottamaan, vahvistamaan tai nopeuttamaan intervention terapeuttisia, kuntouttavia tai ohjauksellisia tavoitteita” (Soini ym. 2021). Luontohyvinvointiin kehitetyissä toimintamalleissa (interventio) luonto esitetään tyypillisesti: 

• rauhoittavana ja tasapainoisena 
• ihmisen tarpeisiin mukautuvana 
• lähtökohtaisesti hyvää tuottavana 
• helposti lähestyttävänä 

Luontohyvinvoinnin toimintamalleissa luonto esitetään usein terapeuttisena tilana, jonka tehtävä on palauttaa ihminen toimintakykyiseksi. Tämä tapa, jolla luonto esitetään (representaatio) ei ole väärä, mutta se on äärimmäisen valikoiva. Lorimer (2015) huomauttaa, että tällaiset esitykset tuottavat helposti mielikuvan hyvinvoivasta luonnosta samalla kun todellinen, monilajinen ja haavoittuva luonto jää näkymättömäksi. Tämä tuottaa representaation, jota kutsutaan kesytetyksi luonnoksi: luonto on aina valmiina palvelemaan, luonto ei vaadi mitään, eikä aseta meille rajoja. Luonto muuttuu hyvinvointimaisemaksi, taustaksi, jossa luonnolla on vain kulissirooli. Se suodattaa pois luonnon monimuotoisuuden, arvaamattomuuden ja moraalisen vaativuuden, sekä myös ihmisen roolin luontoympäristöjen hyvinvoinnin vaarantamisessa.

Val Plumwood (2002) kutsuu tätä välineelliseksi (instrumentaaliseksi) luontosuhteeksi, jossa luonto yksinkertaistetaan (redusoidaan) välineeksi ihmisen projektissa. Vaikka puhe on pehmeää ja myötätuntoista, taustalla vaikuttaa sama peruslogiikka kuin taloudellisessa luonnon hyödyntämisessä: luonto saa merkityksensä siitä, mitä se tekee ihmiselle. Kuten Cronon (1996) klassisesti osoittaa, tällaiset esitykset eivät ole viattomia, sillä näin määritellään, millainen luonto koetaan arvokkaana. 

Tällainen tapa esittää luontoa (representaatio) on ongelmallinen kahdesta syystä. Se häivyttää luonnon itseisarvon ja muiden eliöiden merkityksen, sekä ohjaa luontosuhdetta suuntaan, jossa luontoa opitaan käyttämään, ei havainnoimaan ja ymmärtämään. Ihmisellä on kuitenkin velvollisuus edistää luonnon elinvoimaa myös sellaisten lajien ja ekosysteemien osalta, joilla ei ole suoraa hyötyä ihmiselle (Callicott, 1981). 

Hyvinvointipalvelu tekee luonnosta tietynlaisen 

Kun luontoa käytetään ihmisen hyvinvoinnin työkaluna, samalla hyvinvointitoimijat kertovat asiakkailleen tarinaa siitä, millainen luonto heidän mielestään on. Interventiopohjaiset luontohyvinvointimallit eivät ole vain käytännön menetelmiä, ne luovat myös representaatioita luonnosta. Ympäristömaantieteen ja ympäristöhumanistisen tutkimuksen keskeinen havainto on, että luonto ei ole politiikassa ja tieteessä koskaan ”vain luonto”, vaan aina kielellisesti, käsitteellisesti ja institutionaalisesti tuotettu kokonaisuus (Castree, 2005; Braun, 2002). 

Psykologinen perustarveteoria paljastaa representaation ongelman 

Baxterin ja Pelletier’n (2018) meta‑analyysi luontosuhteesta psykologisena perustarpeena asettaa interventiopohjaisen luontohyvinvoinnin esitystavan perustavanlaatuiseen ristiriitaan. Jos luontosuhde on tarve ehtona (need as requirement), sitä ei voi ymmärtää vain yksilön hyvinvointia tuottavana resurssina. Luontosuhde olisi näin oma perustarve. 

Ryanin ja Decin (2000) perustarveteorian mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys, yhteenkuuluvuus. Näiden tarpeiden tyydyttäminen tukee hyvinvointia, motivaatiota ja psyykkistä kasvua. Kun luonto ja luontosuhde esitetään interventioissa välineenä ja toiminnan tavoitteena, luonnon rooli perustarpeena katoaa. Luonnossa ihminen ei saa tehdä mitä vaan, täten ”luonto vastustaa” ihmisen omaehtoisuutta ja kyvykkyyksiä. Aidosti moraalisesti vaativa yhteenkuuluvuus käsittää ihmisen omien tekojen vaikutusten ymmärtämisen, velvollisuuden ja huolenpidon. Kaikkia ihmisen psykologisia tarpeita ei ole oikeutettua tyydyttää rajattomasti.  

Ihmisten luontosuhdetta pitää rakentaa ja luonnossa liikkumista lisätä hyvinvoinnin kohentamiseksi. Ihmisten kokeman luontovajeen tulkinta psykologisten perustarpeiden puutteena yksilöllistää ja psykologisoi ekologisen kriisin, jolloin luonto kehystyy hyvinvoinnin välineeksi. Luontovaje näyttäytyy yksilön haasteena sen sijaan, että se tunnistettaisiin yhteiskunnallisena ja ekologisena kriisinä.  

Tässä mielessä luontohyvinvoinnin representaatiot eivät ole vain tietoteoreettinen (epistemologinen) ongelma, vaan paljon laajempi, sillä ne siirtävät huomion pois luontokadosta, elinympäristöjen häviämisestä ja planetaarisista rajoista (IPBES, 2022). 

Pohdinta 

Viimeaikaisissa kaupunkisuunnittelun ja mielenterveystutkimuksen keskusteluissa luontoympäristöjä on yhä useammin käsitteellistetty ihmisen mielenterveyden edistämisen välineinä. Luontopohjaiset ratkaisut (Nature Based Solutions) esitetään terapeuttisina interventioina, joiden arvo perustellaan ensisijaisesti mitattavilla hyvinvointivaikutuksilla. Luontoterapiakeskusteluissa ihmisen ja luonnon välinen suhde yksinkertaistetaan palauttamalla luonto instrumentaaliseksi resurssiksi ihmisen hyvinvoinnille. Luonto ei tällöin näyttäydy elettynä maailmana, monimerkityksellisenä elinympäristönä tai itseisarvoisena kokonaisuutena, vaan funktionaalisena keinona ulkoisten hyvinvointitavoitteiden saavuttamiseksi. Fenomenologinen luontosuhdekritiikki kuitenkin osoittaa, että ihmisen kokemus ei synny yksittäisten ympäristöärsykkeiden vaikutuksesta, vaan ihmisen ja ympäristön kokonaisvaltaisesta suhteesta, olemassaolosta maailmassa (Ingold, 2000). 

Kestävä luontosuhde mielenterveyden kontekstissa edellyttää käsitteellistä pidättyväisyyttä – luonnon arvoa ei tule oikeuttaa vain ihmisen hyödyllä. Luonto ei ole hoitomuoto, vaan yhteisen maailmamme perusta. Luonto ei ole vain jotain, mitä käytämme – se on se maailma, jossa elämme.

Janne Laitinen
Biologi, Meijän polku, lähiLUMO-hanke, Jamk
Kuvat Juho Jäppinen

 

---

Lähteet 

Baxter, D. E., & Pelletier, L. G. (2018). Is nature relatedness a basic human psychological need? A critical examination of the extant literature. Canadian Psychology, 60(1), 21–34. https://doi.org/10.1037/cap0000145 
Braun, B. (2002). The intemperate rainforest: Nature, culture, and power on Canada’s west coast. University of Minnesota Press. ISBN: 9780816634002. 
Callicott, J. B. (1981). The Ethics of Respect for Nature. Environmental Ethics, 3(3), 197–218. 
Castree, N. (2005). Nature. Routledge. ISBN: 9780415339056 
Cronon, W. (1996). The trouble with wilderness: Or, getting back to the wrong nature. Environmental History, 1(1), 7–28. https://doi.org/10.2307/3985059  
Ingold, T. (2000). The perception of the environment: Essays on livelihood, dwelling and skill. Routledge. 
IPBES. (2022). The methodological assessment report on the diverse values and valuation of nature. IPBES Secretariat. https://files.ipbes.net/ipbes-web-prod-public-files/2022-12/Values_CBD%20COP%2015_Science%20Day_6%20December.pdf  
Lorimer, J. (2015). Wildlife in the Anthropocene: Conservation after nature. University of Minnesota Press. ISBN: 9780816681082  
Plumwood, V. (2002). Environmental culture: The ecological crisis of reason. Routledge. ISBN: 9780415178785 
Ryan, R.M. & Deci, E.L. (2000). Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American Psychologist, 55(1), 68-78. doi:10.1037//0003-066x.55.1.68  
Renhe, L. de S. & Olszewska‑Guizzo, A. (2026). The labelling–evidence mismatch in mental health promoting Nature‑Based Solutions: A global review of case studies. Journal of Urban Design and Mental Health, Vol. 10(1). https://doi.org/10.5281/zenodo.19343605  
Soini, K., Ilmarinen, K., Yli-Viikari, A. & Kirveennummi, A. (2011).  Green care sosiaalisena innovaationa suomalaisessa palvelujärjestelmässä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Yhteiskuntapolitiikka-YP 76: 3, s. 320-331https://www.julkari.fi/server/api/core/bitstreams/2d58d476-5ff0-4958-9427-f91f3bb68d39/content